Trail running - elämysmatkailua lähiluontoon (juttu julkaistu KuntoPlus 11/2012)
Toukokuun lopulla olin trail running-lenkillä kolminkertaisen maastotriathlonin SM-miehen Mikko Vastarannan sekä trailrunningin first ladyn Nora Pinolan kanssa Helsingin Keskuspuistossa. Trailrunning on juoksemista vaihtelevassa maastossa, monipuolisilla alustoilla: poluilla, kallioilla, kivikoilla, välillä myös hiekkateillä ja jopa asfaltilla. Vain mielikuvitus on rajana reittien suunnittelussa. Ammattilaisten matkassa heräsin pohtimaan omaa konservatiivista suhtautumista juoksemiseen: useimmiten valitsen tutun reitin ja jos oikein innostun, niin haen vaihtelua vauhdin muunteluilla, intervalleilla tai tempon tasaisella nostatuksella. Harvoin tulee nosteltua polvia, juostua sivuttain, loikittua tai roikuttua puiden oksissa. Ja vielä harvemmin tulee poikettua tutulta reitiltä sivupoluille metsän siimeksiin.
Ja niin lähellä olisi tyrkyllä mieletön maailma ja uudet haasteet keholle ja mielelle. Epävakaalla alustalla juokseminen on Nooran sanoja lainaten kuin tanssia: kivet, kannot, oksat, pinnanmuodot, kalliot, sammalet tuovat keskivartalolle, jalkojen ja nilkkojen lihaksille sekä asentoaistijärjestelmälle uutta haastetta, kun vauhdissa täytyy koko ajan hakea, arvioida ja mitoittaa askeliaan ja kehonhallintaansa. Aluksi hakeminen saattaa jäykistää menoa, mutta kun etenemiseen löytyy rentous, niin matkanteko aiheuttaa samanlaista euforiaa kuin mistä tahansa vauhdikkaasta liikesarjasta suoriutuminen. Mikko ihmetteli oikeutetusti, miksi metsät ja polut ovat Suomessa aivan tyhjiä. Lenkkeilijät ovat enimmäkseen samanlaisia konservatiiveja kuin minä: arvostamme juoksualustan pehmeyttä ja joustavuutta, mutta pysymme visusti hiekkateillä ja nk. juoksemisen pääväylillä.
Itse perustelen hiekkateillä ja reiteillä pysymistä eksymisvaaralla ja ajankäytön optimoinnilla. Kun juoksen tuttua reittiä, tiedän, kuinka kauan matkanteko kestää. Minulla on myös kokemusta siitä, että hukkaan on juostu ja kunnolla, vaikka olen pysynyt pääväylillä. Mikko kumosi taitavan ystävällisesti nämä vastaväitteeni: useimmat polut poikkeavat tasaisin välimatkoin takaisin pääteille, joten ajankulun mitoittaminen ei ole sen kummempaa kuin pääteillä juostessa. Eksymisvaarakaan ei ole todellinen, jos pitää huolen, että tietyt maastomerkit ovat jatkuvasti bongattavissa. Mikko muistutti, että polut usein yhdistävät isompia väyliä ja kulkevat harvoin kohti tuntematonta.
Selitykset siis sikseen ja oikeasti maastoon! Minä kieltämättä ihastuin meininkiin, joten juoksemiseni tulee tänä kesänä saamaan uusia ulottuvuuksia. Luontokin näyttää merkittyjen reittien ulkopuolella uusia kasvoja. Eilen saavuimme yhtäkkiä haapalehtoon, joka oli voikukkien tai haapojen siitepölyn vankassa peitossa. Näky oli mielettömän kaunis, utuinen ja jopa mystinen: maisema nousi kuin pilvenverhosta tai hennosta lumipeitteestä. Voi huokaus, miten kaunista. Jo tuon maiseman näkemisen vuoksi kannatti poiketa polulle. Kiitos Noora ja Mikko!
P.S. Kun juokset maastossa, niin kannattaa kiinnittää huomiota jalkineisiin: hyvät maastojuoksukengät joustavat ja tukevat sopivasti, ovat kevyet ja ennen kaikkea kenkien pohjat ovat sellaiset, että ne pitävät vaihtelevissa keleissä ja erilaisilla alustoilla. Pohja siis saa olla \"uurteisempi tai nappulaisempi\" kuin peruslenkkareissa.
