15. Marraskuu 2017
Kevään 2018 Päiväkummun virkistysviikonloput
 Päiväkumpuun nauttimaan!Keväällä 2018 on tarjolla kaksi liikunnall... Lue lisää
15. Marraskuu 2017
Katja Keräsen ohjaamat kurssit ja tunnit keväällä 2018
  Kevät 2018 iyengarjooga- ja pilateskurssit Iyengarjooga taso 1 Paikka: Stu... Lue lisää
20. Heinäkuu 2017
Jooga- ja wellnesslomat Gardalle toukokuussa 2018
 Balanssitraining/Balanssitravelin suositut jooga- ja wellnessmatkat Italian Gardajärve... Lue lisää
19. Huhtikuu 2017
Hellitä hetkeksi Kylpylähotelli Päiväkummussa
Lähde liikkumaan, nauttimaan pitopöydän herkuista, kylpylän nautinnoista sek&... Lue lisää
19. Huhtikuu 2017
Balanssi Training, syksy 2017
Katja Keräsen ohjaamat iyengarjooga- ja pilateskurssit syksyllä 2017 (teaching also in ... Lue lisää

Katjan kauneudenhoitoblogi

15. Lokakuu 2011 - 21:03

En melkein ikinä tee itselleni mitään naamioita. En siis laita naamalleni sellaisia syväpuhdistavia, ihania tahnoja, kuorrutteita, kurkkuja tai muita vihanneksia ja anna niiden vaikuttaa ja elvyttää rasittunutta hipiääni. Minulla on kyllä aina välillä ollut naamioaineita kaapissani, mutta ne ovat jääneet käyttämättä. Jos ihan tarkkoja ollaan, niin olen laittanut ehkä 2-3 kertaa elämässäni naamion itselleni ja ollut kerran tekemässä juttua kasvohoidosta, jossa tehtiin ehkä joku naamiokin.  Jotenkin en vain jaksa soossata itseni kanssa tuosta näkökulmasta. Vaikka hipiäni on varmasti usein rasittunut ja ilahtuisi kaikista siihen levitettävistä kakuista ja kermoista.

Tänään oli sitten elämäni ehkä kolmas naamiopäivä. Olin Alepassa ruokaostoksilla ja hypistelin siellä kaikkia Rainbown halpispesunesteitä, kun silmiini sattui kerta-annospusseja suklaakasvonaamiota. Juuri minun tarpeisiini suunnattu, suorastaan heräteostokseen pakottava tuote: suklaa houkuttimena ja kertarysäyksellä selvä, ei tarvitse potea huonoa omaatuntoa kerran käytetyistä, kaapissa kovettuvista purnukoista. Nyt paksu naamiotahna on kasvoillani ja kaulallani ja mietin, että tuoksu voisi olla huumaavampikin, suklaisempi. Jotenkin inspiroiduin ihan blogikirjoittamiseen asti tästä kuivasta kiristymisen tunteesta kasvoillani, kun savikakku jämähtää ja virittää iholleni uuden, tummanruskean, karhean pinnan.  

Tauko.

Naamio on pesty pois. Hinkkasin naamaani noin viisi tai ehkä kymmenen minuuttia. Se on enemmän kuin olen yhteensä naamaani hinkannut viimeisen viikon aikana. Jo sen vuoksi taisi tulla syväpuhdasta, kuten pakkauksessa luvattiin. Tarkasta pesemisestä huolimatta valkoinen pyyhe muuttui ruskeaksi ja ympärilläni leijailee edelleen kumman makea, ei niin suklainen tuoksu. Ruskeita raitoja löytyy kylppärissä sieltä täältä. Ei niin esteettistä. Jotenkin on tyhjä ja kaikkensa antanut olo, niin kuin aina suurten tunnekokemusten jälkeen tapaa olla.

Entä lopputulos? Kannattiko? Jos otetaan huomioon sekä välitön panos-tuotos-suhde että pidemmän aikavälin vaikutukset, niin kyllä naamion tekeminen ehdottomasti kannatti. Tunnen itseni paljon paremmaksi, jotenkin makeammaksi ihmiseksi. Uskon, että muutkin huomaavat muutoksen.

Jälkikirjoitus: Kohtuullista kauneudenhoitohuviani on naamioiden satunnaisen tekemisen lisäksi tutkia erilaisten shampoo- ja hoitoainepurkkien pakkausgrafiikkaa. Niissä on usein ihan mielettömiä poikkileikkauskuvia siitä, miten juuri tällä kyseisellä hoitoaineella huuhdottaessa erilaiset vitamiinit ja hivenaineet juoksevat kohti päänahkaa ja vanha solukko ja kuonat kiitävät poispäin. Ihan uskomattomia graafisia esityksiä ja taulukoita, joiden seurana vakuuttava tieteellisvaikutteinen saateteksti muutaman niin vaikean ja hienonoloisen sanan kera, että ei voi kuin uskoa, että tämän on oltava hienoa, kun ei edes oikein ymmärrä, kuinka hienoa.

Downshifting eli downshiftaus ja symppisteevee

17. Lokakuu 2011 - 14:50

Tv 2:lta tulee sunnuntai-iltaisin ohjelma nimeltä Inhimillinen tekijä. Olen välillä yrittänyt katsoa ohjelmaa, mutta yleensä kanava kääntyy aika nopeasti toiselle. Eilen taas yritin. Siinä oli vieraana kolme downshiftaajaa, jotka kertoivat uudesta, mukavammasta, inhimillisemmästä ja hitaammasta elämäntyylistään. Mitään kiinnostavaa tai uutta ei asian tiimoilta tullut kuulluksi, eikä keskustelu herättänyt minussa innostusta. Lähinnä ärtymystä.  Kyse ei ollut siitä, että teema sinänsä ei olisi ollut kiinnostava, vaan kyse oli siitä, miten yksinkertaistetusti, kritiikittömästi ja samanmielisesti nyökytellen asiaa ohjelmassa esiteltiin.

Miksi sunnuntai-illan sympatiseerausohjelma ei toimi? Se ei ole haastateltavien vika. Kokonaiskonsepti on vain täysin pliisu ja mitäänsanomaton. Elämäntarinansa kertojiksi ja keskustelijoiksi oli eilenkin hommattu kolme samanhenkistä ihmistä, joten mitään kiinnostavaa oikeaa keskustelua downshiftauksesta ei päässyt edes vahingossa syntymään.  Asian kriittinen tarkastelu tai edes uudesta näkökulmasta katsominen uupui täysin.  Minä olisin mielelläni nähnyt mukana keskustelussa esimerkiksi kahta pienipalkkaista vuorotyötä tekevän yksinhuoltajavanhemman ja kuullut siitä, miten hän downshiftaa. Valitettavasti näkökulma jäi kokonaan esittelemättä. Jossain vaiheessa talkshown vetäjä yritti kysellä tämäntyyppisen henkilön downshiftauksen perään, mutta keskustelu sammui  muutaman naivihkon kommentin saattelemana saman tien.

Downshiftaus on ylipäänsä asia, jota ihaillaan nykyään täysin kritiikittömästi ilman, että kukaan on edes kunnolla määritellyt, mitä downshiftaus on. Totta ihmeessä kaikki lienemme samaa mieltä siitä, että on hyvä tehdä muutakin kuin töitä, järjestää elämä itselle ja läheisille mukavaksi ja olla leppoisa. Entä sitten? Työtä on kuitenkin itsensä ja yhteiskunnan pyörittämiseksi tehtävä. Pitääkö sen olla koko ajan jotenkin ihanaa ja kukkien heittelyä? Onko se edes mahdollista tai realistista? Kun perheessä toinen downshiftaa, niin toinen saattaa joutua upshiftaamaan. Onko downshiftaus-ajattelu itsekästä? Minua kiinnostaa myös, miten esimerkiksi työtön downshiftaa?  Eniten äänessä olevat downshiftaajat ovat usein niitä henkilöitä, joilla on paras mahdollisuus oman työnkuvansa organisoinnissa.  Onhan se hyvä ja luonnollista, että elämän palikoita järjestellään itselle mukaviksi siinä vaiheessa, kun niitä pystyy järjestelemään.  Ei siinä mitään. Silti keskustelu on kovasti yksiäänistä.

Tv:n sympatiseerausohjelmille on varmasti oma sijansa. Silti myös niissä soisi olevan laajempia näkökulmia, etenkin silloin, kun keskustellaan isommista yhteiskunnallisista muoti-ilmiöistä, kuten downshiftauksesta.  Samanmielisten nyökyttely toimii ehkä, kun istutaan iltaa omassa kotikeittiössä ystäväporukalla, mutta kiinnostavaa tv:tä siitä ei valitettavasti synny.

Joskus tv:stä tuli sympatiseerausohjelma, jossa Maarit Tastula haastatteli ansiokkaasti eri alojen ihmisiä. Vaikka pointtina siinäkin oli ymmärtäminen ja kokemusten auki puhuminen, niin silti se onnistui usein olemaan myös kiinnostava. Miksi? Ei sen vuoksi, että vieraat olisivat olleet kiinnostavampia kuin Inhimillisessä tekijässä, vaan sen vuoksi, että Maarit Tastula, vaikkakin supersymppiksien supersymppis, uskalsi kysyä myös kriittisesti ja haastaa haastateltaviaan. Tämä kaikki rakkaudellisessa hengessä, enkelikiharoiden kehystämänä. Siitä syntyy kiinnostavaa sympatiseeraustelkkaria, jossa katojakin alkaa sympatiseeraamaan ja joskus myös ajattelemaan.

Terveisin,

up- ja downshiftaaja sopivassa suhteessa

Valitse sivu: 1
 
border border