Kuntoliikuntaliitto ja Liikuntatieteellinen seura ovat ahkeroineet tämän vuoden "Active Cities" - nimisen kampanjan kanssa. Yksinkertaisesti ja ytimekkäästi ilmaistuna kampanjan aikana pohditaan sekä kotimaisissa että kansainvälisissä konferensseissa ja palavereissa huokeita mahdollisuuksia lisätä kaupunkien liikunnallista houkuttavuutta.

Minulla on lenkkeilyn äänen kannattajana ehdotus aktiiviseen kaupunkipolitiikkaan. Ehdotuksen toteuttaminen ei maksaisi mitään.

Asfaltein peitettyjen kevyen liikenteen väylien lenkkeilyhoukuttavuus tuplaantuisi mikäli niiden vierustoille jätettäisiin pienet siivut polkumaista avointa maastoa. Leveyttä polulla ei tarvitsisi olla kuin puolisen metriä. Siinä pääsisi fiilistelemään luontopolun tuntumaa jalkojensa alla urbaanissa ympäristössä. Polkua ei tarvitsisi tampata tai hoitaa, koska me poluilla tossuttelijat pitäisimme urat kirkkaina.

Nykyään me kaupunkilenkkeilijät saamme useimmiten tyytyä asfalttialustoihin myös sellaisilla osuuksilla, joilla polun jättäminen pientareelle olisi pientä ajattelua käyttäen ollut hyvin mahdollista. Asfaltit on monin paikoin täysin turhaan vedetty niin kiinni ojiin tai pensasreunamiin, että pehmeällä alustalla ponnistelu saa jäädä haaveeksi. Tämä koskee myös monia puistoalueita.

Toki on niitä muutamia paikkoja, joissa piennarpolkua löytyy ja siellä me hiekkaa kenkiemme alle kaipaavat hölkkääjät olemmekin pistelleet ahkerasti tossua toisen eteen. Lisää piennarpolkuja saisi tulevaisuudessa jättää kiitos, niin lenkkeihinkin saisi vähän vaihtelua. 

Ja sitten vielä pieni vinkki toimikunnille: kun aktiivista kaupunkia suunnitellaan, niin ehdottoman tärkeää olisi kuulla niitä ihmisryhmiä, jotka käyttävät/käyttäisivät kaupunkimaisemaa harrastukseensa. Heiltä saa kaikkein käytännöllisimmät ja toimivimmat vinkit aluestruktuurin järjestämiseksi. Tämä tulee myös edullisemmaksi kuin järjestää tyhjäkäynnillä toimivaa, mukavalta näyttävää ja kuulostavaa, mutta toimimatonta liikuntakulttuuria.

Kun rakenteet toimivat, niin sekä suunnittelijoilla että meillä harrastajilla on parempi mieli.

Katselin eilen Teemalta dokkaria muotisuunnittelija Valentinosta. Dokumenttia ja dokumenttia. Tuntuu, että tuloksena oli aika harkitun haluttua ja kohdettaan kiltisti kuuntelevaa filmatisointia.

Arvostan vaatesuunnittelua ja Valentinoja sinänsä. Kauniissa vaatteissa, niiden veistelemisessä ja luovuuden lentämisessä ei ole mitään vikaa. Vaatesuunnittelu on tärkeä ala muotoilun saralla muun muassa siitä käytännöllisestä syystä, että vaatteita päällemme joka tapauksessa tarvitsemme.

Silti tuntuu, että tämä Ludvig IV:n hoviharmonian kaltainen elämää suurempi show vaatteiden ympärillä, jota esimerkiksi Armanit, Valentinot ja Lagerfeldit pyörittävät, on enemmän kuin yliladattua. Haute couturea ympäröi kummallinen pönötys ja pompöösiys, se millaisten esteettisten ihanteiden varaan kaikki vaatekappaleita ympäröivä rakennetaan, näytökset, naiset, juhlat, suunnittelijan oma imago, on kummallisen jähmeää.

Ehkä suurten suunnittelijamiesten imagot kaikkinensa ovat vain huolellista brändäystä ja harkiten arvioitua mediajulkisuutta. K. Lagerfeldkin on pystykauluksineen, ponihäntineen ja sormuksineen viimeiset kolkytvuotta näyttänyt tismalleen samalta. Mikä voi olla parempi logo tuotteille kuin ikuisesti samalta näyttävä suunnittelija? 

Ja kun kamerat sammuvat ja salamavalojen välke taukoaa, niin Kalle L. syö pyttipannua ja huilaa sohvalla kukallisissa kalsareissa.

Helsingin Sanomat jatkoi tänään kohteliaasti siitä, mihin toissa päivänä blogissani jäin.

"Ajatellaan kahta vodkamerkkiä: Finlandia- ja Absolut vodkaa. Molemmat tuotemerkit on myyty. Absolut vodkasta maksettiin kuusi miljardia euroa, kun taas Finlandia kaupattiin muutamalla sadalla miljoonalla. Pulloissa on kuitenkin suurin piirtein samaa litkua, joten brändi myy" sanoo brändiasiantuntija Lisa Sounio tämän aamun Helsingin Sanomissa.

Lagerfeldin Kallet ja kumppanit tietävät, mitä tekevät. Suunnitelluilla koltuilla, kuten vodkapullojen sisällöillä, on nykyään näiden tyyppien kohdalla aika marginaalinen rooli koko showssa.

"Sitähän se kaikki on rakkautta, rakkautta vaan" tiesi jo Dave "isokynä" Lindholm.

 P.S. Dave Lindholm on elämän yksinkertaisen kauneuden ja siihen sisältyvän toivon havaitsija, joka tekee havainnostaan ja sen sisäisestä kosketuskohdasta laulun (Lähde: Wikipedia).