Olin pari viikkoa sitten perehtymässä saksalaiseen nykytanssiskeneen Nurnbergissä. Pakaroita tuli puudutettua ja esityksistä nautittua oikein urakalla kolmen päivän ajan. Raporttiani festarista voi lukea keväällä ilmestyvästä Tanssilehti 2/2010:sta. Kun Suomen tuiskusta ja paukkupakkasista laskeutui Saksan lämpöön, ihan totta, niin tuli ensimmäinen muistuma siitä, että  meilläkin ollaan kevättä kohti menossa. Lunta ei näkynyt missään ja aurinko lämmitti meitä katukahviloissa istuksijoita. 

Saksassa on auringon, tanssin, iyengarjoogainstituutin, järjestelmällisyyden, kulttuuristen risteämien ja kiinnostavien filosofien lisäksi muutama asia, joille annan tässä erikoismaininnan. Yksi on asiakaspalvelun eräänlainen rivakka töykeys. Ihan mahtavaa! En ole koskaan ymmärtänyt, miksi asiakaspalvelijoiden pitäisi kohdella kaikkia 100-1000 päivässä kohtaamaansa ihmistä kuin parasta kaveriaan. 

Toinen kiitosta ansaitseva asia on saksalaiset sanomalehdet ja analysoiva keskustelukulttuuri. On hienoa, että jo sanomalehtien etusivulta alkaa sisältö. Lehdet eivät näytä ulospäin markkinamaailman mainoslepysköiltä. Suomessahan sanomalehtien etusivut ovat pääsosin mainosten valtaamia ja välillä tuntuu, että lähes kaikki muutkin sivut. Ymmärrän, että taloutensa kantimiksi lehtien on pyöritettävä mainosbisnestä, mutta se, että myykö parhaan paikkansa mainoksille vai varaako sen omalle äänelleen on valintakysymys.

Ja on Saksassa paljon muutakin kivaa. Vuosi vuodelta minä ja Saksa olemme tulleet läheisemmiksi. Se on kait sitä ystävyyden syvenemistä.

Olen liittynyt reilu viikko sitten FaceBookiin koreografi Alpo Aaltokosken positiivisten sanojen kannustamana ja innoittamana. Se on hauska ja hyödyllinen sosiaalinen media, jossa voi roikkua tuntitolkulla huvittelemassa tai siellä voi myös keskustella itseään liikuttavista asioista ja vaikka päivän politiikasta. On kiinnostavaa seurata ulkomailla tai muilla paikkakunnilla asuvien tuttaviensa toimintaa.

Olen ollut näihin päiviin saakka FB-skeptikko ja olen sitä tavallaan edelleen, mutta olen huomannut jo useita plussapuolia.Tai skeptikko ei ehkä ole oikea sana kuvaamaan suhdettani FB:hen. Olen ajatellut, että se on varmasti ihan hauska paikka, mutta en ole halunnut käyttää aikaani siellä notkumiseen. Olen ajatellut, että muut asiat ovat tärkeämpiä kiireisessä elämässä. En ole halunnut roudata elämääni tilaa FB:lle.

No joo, tämä FB on varmasti teille jo kovin tuttua ja vanhaa kauraa, mutta kun minä olen sen suhteen vielä lähes neitseellisessä tilassa, niin listaan tässä lämpimikseni aiheeseen liittyviä pohdintojani.

FB:n plussat

• yhteys henkilöihin, joiden kanssa muuten tulee oltua vähemmän tekemisissä. Vastakysymys: miksi pitää pitää yhteyttä henkilöihin, joiden kanssa ei muuten ole tekemisissä? Vastaus: FB auttaa yhteyden syntymisessä, se on kevyt ja helppo media jakaa kommentteja, näkökulmia, avauksia tai vaikkapa hauskoja juttuja. Siellä on vaivatonta tavoittaa ihmisiä, joiden kanssa jakaa mielellään ajatuksiaan, mutta joihin ei jostain syystä tule otettua perinteisemmillä tavoilla yhteyttä. Se on paikka, missä yhteys etäisempään tuttuun saattaa viritä, koska siellä saattaa huomata, että samat asiat kiinnostavat tai yhteiden huumori luistaa. FB-kommunikointi voi johtaa myös perinteisemmän yhteyden syntymiseen

•  siellä tavoittaa useita ihmisiä samanaikaisesti

•  sieltä saa tietoa tapahtumista, projekteista jne.

•  se saa nauramaan

FB: miinukset

• siellä on paljon turhaa, kuten Internetissä ylipäänsäkin Kokemattomana voi olla hankalaa päästä kiinni kiinnostaviin sisältöihin

• vie helposti turhan paljon aikaa, kun siellä pogoilee lässyttämässä niitä näitä
• voidaanko tätä mieletöntä yhteysverkkoa, joskus tulevaisuudessa väärinkäyttää? Manipulointia, hallintaa?

Ja funtsaan, että

• vievätkö FB:n kaltaiset sosiaaliset mediat tarpeen tavata ihmisiä oikeasti reaalimaailmassa? Tällaisella voi olla kauaskantoisempia merkityksiä kuin nyt ajattelemme.

P.S. Olin minä FB:ssä jo jokunen vuosi takaperin, mutta vetäydyin pois, koska silloin se tuntui ahdistavalta ja aikaa vievältä. En ymmärtänyt, mitä iloa siitä voisi olla. Nyt sitä iloa on sitten ollut. Sii jyy there!

Helsingin Sanomat uutisoi tänään, että Kiinan mahtava sananvapaus senkuin paranee: toimittajat pannaan oppiin siitä, miten tuotetaan kommunistiseen puolueohjelmaan sopivaa journalismia. Kaikki Kiinan sanomalehtien johtajat pyritään uudelleen kouluttamaan neljän vuoden sisällä. Olisi kyllä ihan mahtavaa päästä kärpäseksi kattoon opiskelemaan tätä uutta uljasta journalistiikkaa.

Eikö joku länsimainen toimittaja voisi soluttautua opiskelijoiden joukkoon tekemään kokemusperäistä raporttia koulutuksen sisällöstä?

Ulkona on aurinko ja minä lähden pian harrastamaan taukoliikuntaa ja somatiikkaa lenkkipolulle. 

Suuresti arvostamani suomalainen akateemikko, geenitutkija Leena Palotie on kuollut.

Muistan, kun 90-luvun puolivälin kieppeillä olin Helsingin Yliopistolla kuuntelemassa Esa Saarisen ja Kirsti Lonkan avointa luentosarjaa mistä lie aiheesta. Leena Palotie oli yksi vieraista. Hän teki raikkaalla täysin epäpönöttävällä ja epämuodollisella olemuksellaan ehtymättömän vaikutuksen minuun.

Palotie oli hemmetin määrätietoinen, laaja-alainen ja kyvykäs nainen, mutta kauniimmin mieleeni jäi hänen innostavuutensa: kyky saada ympärillä olevat ihmiset innostumaan. Palotie oli niin syttynyt asialleen ja osasi kertoa siitä sellainen palo silmissään, että luennon jälkeen pystyin hyvin ymmärtämään, miksi geenitutkimus on kiinnostavinta mitä on. Palotiessä hekui sellainen lapsenomainen aito innostus, joka monesti arjessa helposti katoaa. Uskon, että hän on ollut inspiroiva johtaja tutkimusryhmilleen ja mahtavaa, että monet alan opiskelijat ovat saaneet nauttia hänen ohjauksestaan.

Yksi asia, mikä teki erityisen vaikutuksen oli, kun Palotieltä kysyttiin hänen harrastuksiaan, niin hän vastasi kysymykseen, että leikkiminen. Vastaus kertoo paljon Palotien luovasta elämänasenteesta.

Kiitos, kun olit olemassa!